Riittämättömyydestä
Viivi Rantajääskö
14/02/2026
Heikentyvien työolojen ja elinkeinojen riittämättömyyden aikana tunnen kasvavaa häpeää ja riittämättömyyden tunnetta toimeentuloni turvaamisen ja selviämisen kanssa. Silloinkin kun saan tehtyä 40 tunnin työviikkoja, jää käteeni herkästi vain masennus. Todellisuudessa työni tuotos tuntuu nimittäin riittämättömältä kun käteeni ei jää senttiäkään palkattomista työharjoitteluista. Tuleva palkkataso valmistuneena sairaanhoitajana, etenkin nykyisillä työmarkkinoilla, jättää myös paljon kaipaamaan jos itseeän ei halua ajaa kuolleeksi ylitöillä.
Maaliskuussa opintotukeni loppuu, mutta jatkan vielä opintoja ylimääräisellä vuodella. Jotta voin turvata toimeentuloni loppuopinnoilleni, joudun tekemään sairaanhoitajan sijaisuutta maaliskuusta elokuuhun ja niidenkin säästöjen kanssa selviäminen tulee tekemään tiukkaa. Valmistuttua hartioitani taas painaa 30 000 euron opintolainataakka mahdollisesti vähintään seuraavat viisi vuotta. Opintolaina, joka on pakko maksaa pikimmiten ja hyvään tahtiin pois korojen noustessa jopa 1 500 euroon vuodessa.
Lahdessa on tällä hetkellä Suomen isoista kaupungeista surkein työttömyystilanne. Työttömyysaste kotikaupungissani on miltei 17,9 % (Yle, 8.2.2026). Ei siis ihme että suuri osa ystävistäni ja tovereistani, hekin jotka ovat jo saaneet tutkinnon taskuihinsa, taistelee mahdottomien olojen kanssa. Hallituksen leikatessa toimeentuloakin, heidän olonsa – koko yhteisömme laajemmat olot – vaan kurjenee.
Katson bussin ikkunasta kylmiä ja koleita – 20 °C Lahen katuja ja kärsin riittämättömyyden ja häpeän valtavasta tunteesta. Miksi? Miksi minä, kohta mukamas “luokkahypyn” tekevä pian valmistuva sairaanhoitajaopiskelija, kokee itsensä riittämättömäksi vaikka valmistunkin paljon aikaisemmin kuin minkä ikäisenä vanhempani saivat edes perusopintonsa valmiiksi?
Koska juuri mitään ei tästä hypystä käteen jää. Pelkkä oikeus saada edes hieman välimatkaa korkeakouluttamattoman perusduunarin kärsimykseen. Jos olisin perheellinen, minulle jäisi vielä vähemmän. Tässä taloustilanteessa elämä on selviytymistä.
Yhä enemmän ihmiset ympärilläni puhuvat siitä, miten he kokevat olevansa jumissa loputtomassa ja lohduttomassa oravanpyörässä. Enkä ole yhtään yllättynyt miksi minä ja he kokevat näin. Tämä järjestelmä pettää meidät kaikki. Köyhimmästä, mukamas “keskiluokkaiseenkin” duunariin. Olemme menettäneet ilon ja merkityksen, koska olemme niin vieraantuneita tuottamamme työn arvosta. Suurin osa työmme tuloksesta riistetään meiltä pois ennen kuin se pääsee edes verotettavaksi. Jos tulonjako olisi todella reilu, ei meillä silloin olisi Miki Kuusen kaltaisia superrikkaita, joiden vuositulot lipuvat 80,6 miljoonassa eurossa (Yle, 12.11.2025) samalla kun kaikkien muut stressaa selviämisestä.
Kun duunareilla kaikki rahat menevät selviytymiseen, ehkä parhaimmillaan pari sataa kuussa omien edustajiensa tukemiseen, ja rikkaimmat voivat huoletta sysätä miljoonia euroja omille edustajilleen, kenen intressit silloin todella saavat yhteiskunnassa ääntä? Ei ainakaan sen kaikkein köyhimmän, tai lapsiperheellisen, jonka rahat ovat selviämisriman alla.
Rikkautta maassamme on. Meidän on rakennettava parempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta. Todellista demokratiaa, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja ihmisarvoista elämää emme ikinä voi saavuttaa jos emme radikaalisti muuta tulojen ja vallan jakautumista yhteiskunnassa. Kun duunarin lantit loppuvat kesken oman edustuksen rahoittamiseen, on meidän itse jalkauduttava kaduille ja taisteltava yhdessä paremman maailman puolesta. Meidän pitää järjestäytyä yhteiseksi rintamaksi maailman muuttamiseksi, meidän duunarien omiin organisaatioihin. Meidän on tehtävä välimatkaa pääman vaikutteisiin ja tunnustettava että rikkaat eivät paremman maailman kelkkaan mahdu, koska se olisi maailma joka pyörii vain luomala köyhyyttä kaikille muille.
Viivi Rantajääskö, 14.2.2026
« Kolmekymmentä toveria vastusti Teemu Keskisarjan väestönvaihtotilaisuutta 12.1.
-
Te puhuitte teoin 14.2.2026 -mielenosoituksen puhe (LAHTI) »